Mistä on pienet pojat tehty?

Ensin vastavalmistunut panee äitiä, sitten tytärtä. Vastavalmistunut rakastuu tyttäreen. Äiti ei salli rakkautta. Tytär menee vihille toisen miehen kanssa. Vastavalmistunut karkaa tuoreen morsiamen kanssa häistä.

Alku oli kaunis ja ehjätunnelmainen. Sen jälkeen latistui vähän. Loppua kohti tunnelma kuitenkin tiivistyi taas mukavasti.

Elokuva on 40 vuotta vanha ja katsomisen arvoinen. Mukaan lasi viiniä ehkä, jotain naposteltavaa. Minä runkkasin. Alastomuutta ei näytetty.

Kirjoista mieleen tuli Leikkiä ja ajanvietettä. Tunnelmassa oli samankaltaisuutta.

Siristelin yöllä läpi otsikossa mainitun. Leffa kertoo yksinäisestä miehestä, joka elää elämäänsä valokuviin perustuvan mielikuvituksen varassa. Kun valokuvien osoittama tosimaailma ja miehen ihanteellisuutta vaaliva mielikuvitus joutuvat ristiriitaan, mies sekoaa.

Leffan teemana voineekin pitää ihanteellisuuden ja raadollisuuden ristiriitaa.

Katsottava pätkä, mutta kuitenkin peruspoppia. Ihan menevää sellaista kuitenkin on. Annan 3,5/5.

Töllön tolkuton töllääminen on rappio ja häpeä (anteeksi korkeakulturistinen ylimielisyyteni), mutta televisiottomana olen joutunut kuitenkin myöntämään, että minunlaiselle yksinäiselle siitä olisi suuri apu. Erityisesti ruudun räiske auttaisi harppomaan etäisyyttä iänikuista virttä veivaavaan päähäni. Uppoutuminen leffaan, urheiluun, sarjaan tai joskus harvoin viihteeseenkin soisi tauon mörköjä ja mörön varjoja luovalle aivokemialleni. Joskus suorastaan vitxxxxxx harmittaa, ettei huushollissani ole nappia, josta voisin vääntää päälle vaihtoehtoisen maailman. Nettikin pikemminkin tukee huonoa oloani kuin hälventää sitä.

No, leffoja saa köyhäkin kirjastosta. Eipä tuossa läjässä tosin mitään kummoista ole. Korkean taivaan alla ja Vain muutaman dollarin tähden tarjoavat täytettä länkkärinälkääni. Tässä suhteessa olen todella myöhäisherännäinen. Lännenfilmit näet eivät ole minua ennen tätä vuotta kiinnostaneet.

Kahden DVD:n sarja Vanity fair maistuu ensi jakson perusteella laadukkaalta mutta liian imelältä ja tehdyltä. Se ehkä sopisi parhaiten (minulta puuttuvassa) porukassa katsottavaksi kohtuullisen viina-annoksen kera. Toivoin siltä samankaltaista ihanuutta kuin BBC:n yksysiysiviisvuoden Ylpeys ja ennakkoluulo tarjoaa, mutta toive oli turha niin kuin toiveet tuppaavat olemaan.  

Viimeinen mahdollisuus on One hour photo. Se kai on jonkinlaista elokuvan peruspoppia.

Kirjat silti vetävät vahvemmin puoleensa kuin leffat. Niihin on helppo tarttua. Niitä voi lukea sivun tai sata ja pistää sitten pois. Niissä vain on jotain enemmän kuin elokuvissa. Tällä hetkellä menossa on ties kuinka monetta kertaa Ylpeys ja ennakkoluulo. Onhan se aina yhtä söpöä ja korskeaa, kun kaksi itsenäistä ja väärin ymmärrettyä ja ymmärtänyttä eli Elli ja D. toisensa saavat.  

Sfäärissä näyttää olevan meneillään mieti itsellesi hyvä hetki -kampanja. Minun hyvä hetkeni on ollut koko päivä. Oloni on perussurkea ja alakuloinen, mutta olen välttynyt lamaannuttavalta ahdistukselta. Pystyin kirjoittamaan tämänkin kirjoituksen. Onhan se sentään jotain.

Joulusiivouksen ensimmäinen osa on takana. Toista tuskin tuleekaan tai ainakin se jää vajavaiseksi. Tokihan siisteys on siveyttä ja hyvää mieltä, mutta perussiedettävyydestä tosisiistiin on liian pitkä matka. Ei maksa vaivaa.

Minulla on tusina melkein tyhjiä pulloja, jotka on tarkoitettu desinfiointiin, puhdistukseen ynnä sen sellaiseen. Voisikohan niistä tehdä yhden suuren koktailin?

Tunne: Velloo, vääntää ja kuristaa. Henkisyyden vaikutus fyysisyyteen on ankara. Perkeleen elämä. Perkeleen köyhyys. Perkeleen parisuhde. Perkeleen nainen, joka ei koskaan ymmärtänyt.

Olisiko pitänyt selittää enemmän?

Eropäätöksen runttaaminen läpi oman torjunnan on pirun työlästä. Koko ajan tekee mieli kieltää se, jonka on päättänyt ja jota ei haluaisi, mutta joka kuitenkin tuntuu tarpeelliselta tai jopa välttämättömältä.

Nyt on vain asennoiduttava, on asennoiduttava loputtomaan yksinäisyyteen, ypöyksiseen jouluun ja armahtavaan kuolemaan.

On kovin paljon helpompi sanoa, etten hyväksy tekojasi kuin että en hyväksy sinua. Jälkimmäisen sanomisen kieltävät niin kulttuuriset normit, yleinen inhimillisyys kuin parisuhdeammattilaisten neuvotkin.

Mutta totuus ei pala. Minulla on vahva aavistus, ettei kumppanini hyväksy minua. Ei ole kyse teoistani vaan minusta.

Nöyryytetty ja alemmuudentuntoinen olen. Arvoton.

Eroa punnitessa ja tehdessä järki ja mieli käyvät vasten. Ymmärrys siitä, että ehkä elämä olisi auvoisampaa ilman suhdetta, ei pysty nujertamaan kaipausta ja tottumusta. Kaiken lisäksi eroa kannattava järki on sillä tavoin itsessäänkin ristiriitainen, että se haastaa kysymään vaikeita kysymyksiä. Se tahtoo esimerkiksi tietää, miksi kannattaa erota.

Niin, miksi?

Katselin kurjasti myöhässä olevan liikennelentsikan ensimmäisen ponnistuksen ilmaan. Nyt juon lettujen päälle vihreää teetä. En tiedä, onko se hyvää, mutta sitä tekee mieli. Onhan siinä omanlaistaan tympeää ruohomaisuutta. Eikö sellainen ole filosofiaa?

Mutta back to the parisuhde.

Diagnoosivaihtoehto XXX: Elämiemme ja mahdollisuuksiemme erilaisuus ei salli yhteisen rakentua symbioosin jälkeen. Suhteen toiminnan takaamiseksi ei riitä, että persoonat kohtaavat, vaan myös käytännön pitäisi kohdata. Erilaiset käytännöt ja käytännön mahdollisuudet johtavat erillisyyteen.

Diagnoosivaihtoehdon selittävä lisä: Eukko on niin vitun typerä ja umpimielinen, ettei se hoksaa tilannetta minun näkökulmastani. Eikä se suostu kuuntelemaan tunteitani. En minä ole niitä tässä suhteessa liiemmin pyrkinytkään ilmaisemaan, koska huomasin jo heti aluksi, että perusoletus on linnunmaito, mutta välillä riepoo, kun minun on aivan pirun paha olla, sydämeni vierii alamäkeen enkä pysty nostamaan kokemustani suhteen käytännön tasolle.

Hoitovaihtoehto 1: Hankin töitä. Tosiasia: En saa niitä.
Hoitovaihtoehto 2: Opiskelen loppuun. Tosiasia: En jaksa opiskella, ei huvita.
Hoitovaihtoehto 3: Eukko alkaa elää yhteistä elämää myös materiaalisesti: Tosiasia: Raha on sille tärkeää, ei se sitä tahdo jakaa.

=Umpikuja.

Ahdistaa samalla tavalla kuin on aikaisemminkin jonkun kerran ahdistanut. Silloin on tullut ero.

Tätä suhdetta olen elänyt reilut kaksi vuotta. Nyt pukkaa ruosteenpunaista värinää, rappeutuvaa epävarmuutta. Kiinnittävän alkuihastuksen ja läheistyytyväisyyden aika on kai ohi. Suhde venyy ja vääntyilee. Pitäisi pystyä päätöksiin. Suhde velloo, ameeboi. Pitäisi löytää muoto.

Kai tämä on pääasiassa minun epävarmuuteni, minun taisteluni ja pohdintoni.

Kunpa minullakin olisi rahaa ja tulevaisuus. Silloin voisimme katsoa yhdessä, tavoitella yhdessä ja rakentaa yhdessä. Nyt elän kumppanini kanssa eri maailmassa. Hän ei tajua minun maailmaani. Hän ei ymmärrä minun maisemaani. Hänellä on maa, minulla on kippo merellä.

Huonoa tekstiä. Pitäisi konkretisoida, selittää ihan vain itselleenkin. Joskus sitten.

Tiedelehti New Scientist voitatutti koiran kissaa paremmaksi lemmikiksi äänin 6-5. Minäkin valitsisin koiran, jos en olisi allerginen. Tahtoisin suuren ja karvaisen, joka olisi osa laumaa. Tahtoisin lauman, koska olen uupunut yksinäisyyteeni.

Vielä uupuneempi olen köyhyyteeni. Mutta vaikka rahaa saisinkin, minkä otaksun epätodennäköiseksi, en käyttäisi sitä Louis Vuitton -laukkuun. Ne ovat ensiksikin rumia ja toiseksi hävyttömän kalliita. Laukun saadakseen pitäisi pulittaa 1200 euroa kauppakassia muistuttavasta käsilaukusta, joka on ruma. Vielä enemmän kauppakassia muistuttavasta käsilaukusta, joka on sietämättömän ruma ja jossa ei ole edes läppää, pitäisi maksaa reilusti yli 400 euroa.

Yhhyh. Bisnes perustuu turhamaisuuteen ja himoon.

Spostiosoite on mistaonpienetpojattehty@gmail.com

Kirjoittelen myös niitä näitä ohuita Näkökulmalla.